Tarinoita menneiltä
vuosilta

Tältä sivulta voit lueskella ajatuksiamme ja muisteluksiamme elämän ja eräpolkujen varrelta.

Olemme Teerikujan kennelin "ihmishahmot" Sari ja Jussi. Asustelemme ”suurkaupungissa”, Rovaniemellä ja tienaamme jokapäiväisen leipämme lasten parissa. Onneksi asumme kuitenkin laajan kaupunkimme pikkukylässä, Sinetässä, noin 20 km keskustasta, aivan maaseudulla. Kotimme sijaitsee Teerikujalla, josta myös tulee kennelnimemme.

Kun luonto ja siellä liikkuminen on elämäntapa, Teerikuja on asuinpaikkana ihanteellinen, sillä metsästys-, marjastus- ja sienestysmaat alkavat takapihaltamme. Siivekkäitä, metsoista lehtokurppiin, on vipeltänyt pihallamme ja talvisin pihapuissamme saattaa ruokailla kymmenpäisiä teerikarjoja. Ja jänikset ovat tuhonneet kasvimaamme salaattipenkit joka kesä. Riistaa siis riittää jo kotinurkilla ja ympärillä levittäytyvät valtion maat tarjoavat mukavat olosuhteet eränkäyntiin.

Vaikka puitteet metsästää kotinurkilla ovat hyvät, on välillä antoisaa käydä toisenlaisiakin paikkoja kiertelemässä. Ylä-Lapin tuntureille olemme pyrkineet joka vuosi tekemään sekä syksy- että talvireissun, tosin luvat ovat vain välillä olleet tiukassa. Myös Ruotsin puolella olemme pari kertaa käyneet ja toivottavasti pääsemme jatkossakin. Eikä peltojahditkaan ole vieraita, joka vuosi olemme marraskuussa jatkaneet metsästyskautta fasaaneja jahdaten.

Jussi


Sen reilun 50 vuoden aikana, jona olen metsästyksen kanssa ollut tekemisissä, on eränkäynnin luonne muuttunut. 50-luvun lopulla metsästys ei ollut maaseudulla vain mukava harrastus, vaan keino hankkia lihainen lisä ruokapöytään. Ensimmäiset muistoni metsästyksestä liittyvät haulikonpatruunoiden lataamiseen ja isäni harrastamaan tapaan hakea lintu metsästä. Hän tunsi lähimetsät ja lintujen elintavat ja kävi iltaisin ampumassa lintuja "yöpuulta" ,toisin sanoen puista, minne metsot ja koppelot tulevat viettämään yön pimeitä hetkiä. Ja sinne puiden alle piiloon, istumaan ja odottamaan. Aina linnut eivät tietenkään tulleet, tai tulivat kun oli jo liian pimeää. Mukaan pääsin minäkin ollessani ehkä 4-5 vuotias, repunkantajaksi! Ja turhaan ei räiskitty, ajatuksena oli laaki ja vainaa!

Yli 40 vuotta olen aseiden ja koirienkin kanssa nyt metsiä kulkenut ja omatkin asenteeni ovat muuttuneet, jalostuneet. Enää ei saalis ole hyvän päivän mitta, mukavat tilanteet, koirat, maisemat ja sopiva seura tekevät reissusta ikimuistoisen. Ja toisaalta, työn vastapainona, kahdestaan hyvin pelaavan koiran kanssa tehty mutka hiljaiseen luontoon on sellainen henkireikä, jota ainakin meikäläinen kaipaa. .

Luonnon- ja riistankunnioitus on kuulunut aina suomalaiseen eränkäyntiin ja opit siirtyivät isältä pojalle. Nykyisen pörssivetoisen maailmankuvan omaavilla tuntuu välillä olevan hiukan toisenlaisia periaatteita. Kiireellä ja mahdollisemman helpolla mahdollisimman paljon: teiden varsilta ja mökkien roskalaatikoilta löytyy joka syksy raatoja, joista on vain täkkälihat viety. Eiköhän meidän kaikkien olisi syytä opetella laittamaan saaliistamme juhla-aterioita, koko saaliseläin hyödyntäin!

Metsästyskoirina minulla aikaisemmin on ollut haukkuvia, spanieli ja noutajia. Kaikki ovat olleet metsästyskäytössä ja noutajien kanssa kävin muutaman kerran näyttelyissä ja kokeissakin. Pikkupoikana luetut eräkertomukset seisojista ovat kuitenkin kummitelleet mielen sopukoissa ja viimein taloon tuli hiukan sattumalta ensimmäinen seisojamme, Pruukin Quutti. Vaikka kaikilla koirilla on ollut mukava metsästää, on seisojat vieneet sydämemme. Harmittaa oikeastaan vain se, ettei tullut aikaisemmin hankittua seisojaa. Asiaan vaikutti tarinat seisojien kovapäisyydestä ja koulutusmenetelmistä ja –laitteista, jotka kaikki eivät olleet aivan asiallisia.

Mutta mikä on hienompaa kuin kävellä hiljakseen syksyn värikylläisessä metsässä, yksin tai hyvän ystävän kanssa (vaimokin lasketaan tässä kohdin ystäviin) ,koiran hakiessa riistaintoa uhkuen. Yhtäkkiä huomaat, että koiraasihan ei ole hetkeen näkynyt, pysähdyt, odottelet…Koira tulee, vinkaisee ja lähtee viemään sinua tulosuuntaansa. Lataat haulikon, pulssi nousee, vaikka olet kokenut saman satoja kertoja. Koira kiihdyttää hieman vauhtiaan ja töks! seisoo. Annat luvan ja koira etenee rauhallisin syöksyin. Metso! välähtää mielessäsi ja samalla rytisee, Iso Musta pyrkii siivilleen, mutta on jo hävinnyt pelin. Laukaus kajahtaa ja hetken päästä annat koirallesi noutoluvan. Aika pysähtyy, on vain mies, koira ja metso, ja alkukantainen onnistumisen riemu sekä koiran että miehen mielissä ja silmissä. Sitten rutiinilla suolet ulos ja koira saa maksan palkkioksi( sydän ja kivipiira talteen).Nostat suolet ylös puunoksaan kuukkeleille, onnenlinnuille, panet ammutun hylsyn taskuusi ja kävelet lähimmälle lähteelle tai purolle kahvinkeittoon.

Joskus se menee näin, joskus ei, ja hyvä niin. Kun pettymysten ja epäonnistuneiden tilanteiden jälkeen kaikki menee nappiin, onnistumisesta osaa nauttia monin verroin. Ja ainakin meidän koiramme epäonnistuvat välillä ja minäkin saatan ampua ohi. Tai jättää ampumatta! Niinpä olen ajan myötä tullut siihen tulokseen, että kehuista ja tarinoista huolimatta muillakaan ei aina onnistu. Mistäkö näin päättelen? No, kun metsistä löytyy edelleenkin riistaa mukavasti, jos kaikki menisi aina kuin erätarinoissa, olisi sukupuutto yllättänyt jo monet lintulajit.

Seisojat on siitä mukava koiraryhmä, että niiden kansa voi puuhailla lähes vuoden ympäri. Ja monenlaista. Itse en kyllä metsästyksen lisäksi koirillani paljon muuta harrastele. Tietenkin niiden liikunnasta pidetään huoli ja samalla omastakin. Lain sallimissa puitteissa liikumme luonnossa koirinemme ja tietysti harjoittelemme noutoa, vesitöitä ja jälkeä. Kiekkoradalla käymme kesäisin pitämässä ampumakuntoa yllä. Kokeissa ja näyttelyissä tulee käytyä muutaman kerran vuodessa ja koetoimitsijan hommia olen muutamana syksynä hoidellut.

Näin lopuksi voisi sanoa, että jos olet intohimoinen metsästäjä, sinulla on aikaa ja kärsivällisyyttä ja seisoja kiinnostaa, hanki sellainen. Kun valitset pennun metsästävistä vanhemmista, saat koiran joka opettamatta hakee ja seisoo. Linnunkäsittelyn se oppii kokemuksen myötä ja tiedotuskin voi tulla perimässä. Joten nouto kuntoon ja sinulla on metsästyskelpoinen kaveri. Jos tähtäät myös kokeisiin, koulutus voi vaatia hiukan enemmän.

Meni välillä hiukan saarnaamisen puolelle, mutta minkäs ammatilleen voi!

Sari


Innostuin luonnossa liikkumisesta ja metsästysreissuilla mukana olosta tavatessamme yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä. Koirien työskentelyä ja isännän innostusta oli ilo seurata ja itse jälkijoukoissa alkuaikoina jopa kauhistella lintujen ampumista. Jussin metsästysmoraali on kuitenkin niin korkea, että nopeasti ymmärsin, ettei saalis ole se pääasia. Luonnon ja saaliin kunnioittaminen sekä
periaate, että saalista ei oteta vaan se saadaan, rohkaisi minutkin harkitsemaan metsästysharrastuksen aloittamista.


Quutin tullessa talouteemme, olimme molemmat uuden rodun kanssa tekemisissä. Kuljin metsästysreissuilla mukana edelleen ja ”aseena” minulla oli kamera. Näiltä ajoilta meillä onkin kuvia pilvin pimein, mukavia muistoja albumeittain. Jussi alkoi jo väsytellä minua metsästyskortin suorittamiseen, mutta tyydyin vielä jälkijoukoissa kävelyyn. Taikan sitten tullessa taloon alkuvuodesta 2001, tulin luvanneeksi Jussille, että syksyllä 2002 suoritan metsästyskortin. Sitä lupausta en ole katunut. Olenhan saanut uudenlaisen näkökulman tähän hienoon harrastukseen ja saalistakin on reppuun saatu.

Tosin oppirahat on pitänyt tästäkin ilosta maksaa, ensimmäiset syksyt menivät kyllä kiskoa pitkin katsellessa ja laukaukset olivat harvassa. Useimmiten olin aina väärin asettuneena koiraan ja lintuun nähden ja jos satuin kerrankin olemaan oikealla hollilla, niin ennen kuin olin haulikon nostanut, olivat linnut jo pelastaneet henkensä lentämällä tiehensä. Tai sitten laukaus oli lähtenyt kumppanini aseesta ja lintu oli kentässä, ennen kuin ehdin edes haulikkoa nostaa.

Onneksi meillä on mainio mahdollisuus käydä seuran ampumaradalla harjoittelemassa ammuntaa ja kesäisin siellä käymmekin harva se päivä. Ampumaharjoittelun seurauksena on varmuuteni ja nopeuteni tilanteissa lisääntynyt ja usko osumiseen parantunut. Vaan edelleenkin, jos minun pitäisi elättää tämä pieni perhe metsästyksellä, olisimme nääntyneet jo aikaa sitten nälkään. Kuitenkin olen sitä mieltä, että mieluummin varma laukaus kuin hutaisu sinne päin, oi sitä onnen tunnetta, kun ampuessaan tietää myös osuvansa.