Pojan koppelo
On pilvipoutainen, kostea, syksyinen iltapäivä. Sora rahisee polkupyörän renkaissa kymmenvuotiaan kansakoululaisen polkiessa minkä jäntereistä lähtee. Siinä polkiessaan manaa myös opettajaansa, nuorta naista, joka ei ymmärrä huumoria. Mikä rangaistava teko nyt on leikata edessä istuvalta luokkakaverilta henkselin napit takaa irti. Ja seistä siitä hyvästä tunti! Ja juuri tänään kun oli aivan muita suunnitelmia.
Viisi kilometriä rajua polkemista saa mielen rauhoittumaan ja ajatukset karkaamaan lintujen perään. Kotiväki on naapurissa puimassa loppuja ohria, joten nyt on hyvä hetki ottaa oikeus ja haulikko omiin käsiin ja lähteä yksin lintumetsälle. Poika tietää, että tästä ei välttämättä jälki-istunnolla selviä, voi olla, että ”Koivuniemen herra” vierailee takalistossa, mutta polte on sen verran kova, että riski selkäsaunasta on otettava.
Kotimiehenä oleva ukki katsoo pojan hätäistä syömistä ihmeissään, mutta ei kysele syytä moiseen hosumiseen. Ukki on tottunut lapsenlapsensa vilkkauteen ja äkkikäännöksiin vuosien varrella. Poika hutaisee läksyt ja huomaa ukkinsa nukahtaneen kiikkustuoliin. Varovasti poika ujuttaa aseen seinältä ja hiipii ulos. Panoksia poika on niitä ladatessaan varannut muutamia omaan kätköönsä aittaan, ne sieltä mukaan ja tuttua polkua metsään. Poika tietää teeripoikueen asustelevan pienen peltoalueen takana olevassa metsikössä ja sinne hän suuntaa askeleensa.
Hän ehtii kulkea vain hetken metsikössä, kun edessä rytisee. Poika jähmettyy paikoilleen ja kuuntelee. Lähipuihin nousee useampi lintu, sydän pamppailee kuin pakahtuakseen. Nyt ei saa hosua, takoo mielessä. Hitaasti poika kääntää päätään, kuikistelee joka suuntaan, ottaa varovaisen askeleen. Kun aivan pään päältä lähtee lintu, poika ei edes ajattele ampuvansa lentoon, vaan jää paikalleen.
- Saatana, poika kiroaa mielessään, munasinko varman paikan? Hitaasti hän jatkaa kuitenkin puiden tutkailua, puu puulta, oksa oksalta, kuten isä on opettanut. Ja sieltä se hahmottuu, linnun muoto oksien seasta. Ase nousee, soutaa epävarmasti ja poika painaa liipasimesta, mutta mitään ei tapahdu. –Varmistin, välähtää pojalla. varmistin pois, uusi tähtäys ja laukaus lähtee. Laukauksen kanssa yhtä aikaa lähtee myös poika, lintu ei saa karata.
Poika istuu mättäällä, ihailee ja silittelee saalistaan. Kuinka kauan poika lie istunutkaan, katsellut linnun ruskeaa rintaa, veritippaa sen nokassa ja tuntenut pienen pistoksen sisällään. Mutta säälintunne meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kuolema oli kuitenkin luonnollinen asia, joka syksy muutama sika tai mulli teurastettiin talvea varten.
Kylmä puistattaa pojan hartioita, hän avaa aseensa, laittaa tyhjän hylsyn taskuunsa uudelleen ladattavaksi ja lähtee onnesta hykerrellen kohti kotia. Vähitellen onnen tunne alkaa muuttua epävarmuudeksi. Mitähän isä sanoo luvattomasta hommasta.
-Jospa pyydän ukkia sanomaan, että hän ampui linnun. Ei, minä sen ammuin ja haluan pitää kunnian linnusta itselläni, kävi miten kävi!
Kotiin tultuaan poika ripustaa linnun ensin aitan seinustalle, mutta hoksaa, ettei sitä siitä kukaan huomaa. Niinpä poika siirtää linnun riippumaan ulko-oven vieressä olevaan naulaan. Ukki katsoo pojan saalista ihmeissään ja toteaa, että onpa komea koppelo. Eikä tee asiasta sen kummempaa numeroa.
Aika kuluu hitaasti pojan odotellessa vanhempiensa saapumista. Tunnetilat vaihtelevat saamamiehen onnesta pikkupojan selkäsaunan pelkoon. Viimein ulko-ovi käy ja isä ja äiti työntyvät tupaan. Linnun he ovat huomanneet ja arvanneet, kuka on ollut asialla. Äiti aloittaa lähes herätyssaarnaajamaisen liturgian, mutta isä keskeyttää puheen lähes alkuunsa.
-On se hyvä, että talossa on miehiä, joilla veri vetää riistan perään, komea on koppelo, sanoo isä hiukan ylpeyttä äänessään. Mutta muista poika kysyä lupa ennen kuin lähdet yksin metsään!
Pojan pitää vielä kertoa koko reissu muutamaan kertaan ja huomaa, että hänet taisi pelastaa selkäsaunalta komean saaliin ohella naapurissa puinnin loppumisen kunniaksi tarjotut tukevat ryypyt.
Yöpuulta
Muutaman vuoden ikäinen, pellavapäinen pojanviikari leikkii puuautollaan tuvan lattialla ja samalla vilkuilee vähä väliä ulko-ovelle. Edes äidin leivontapuuhat eivät saa pojan mielenkiinnon kohdetta vaihtumaan. Pojan mielestä ikuisuuksien päästä ulko-ovi käy ja isä astuu tupaan, istahtaa keinutuoliin ja alkaa poltella pilliklubia. Aikansa polteltuaan isä nousee, ottaa tuvan kaapista muutaman itseladatun haulikonpanoksen, haulikon seinältä ja kävelee kohti ovea.
-Pääsenkö minäkin? huudahtaa poika hädissään hypäten pystyyn lattialta.
-Onkohan sinusta, siellä tulee kylmä ja pimeää. Ja hiljaakin pitäisi olla, isä jarruttaa. Pojan surkean aneleva ilme saa miehen heltymään: -Otahan lämmintä vaatetta niin mennään. Poikaa ei tarvitse kahta kertaa käskeä, kengät on mennä vääriin jalkoihin, eikä takin napituskaan tahdo onnistua. Mutta äidin avustuksella poika on lopulta valmis ja matka kohti lähimetsää alkaa. Nuoren miehen askel on kevyt, hypähdellen poika kaartaa saunan nurkalta polkua pitkin kuusten kätköihin.
Tovin kuluttua isä pyytää poikaa pysähtymään ja katselee sopivaa suojapaikkaa, johon istua odottelemaan.
-Näihin puihin ne metsot ruukkaa tulla yöpuulle, eikun istutaan odottamaan. Muista olla hiljaa, muuten tyhjän kopasemme.
Hämärtyvässä illassa kuuluu kaikenlaisia ääniä, pelottaviakin, mutta poika istuu hiljaa tietäen, että kerta on viimeinen, jos hän puhumalla pilaa metsästyksen. Minuutit kuluvat hitaasti, poika poimii jaloistaa ketunleipiä ja syö niitä. Jossakin lähipuussa rysähtää ja isä valpastuu. Poikaa alkaa jännittää, tuleeko lintu niin lähelle, että isä ylettää ampumaan. Metsä vain pimenee, hiljainen odotus saa pojan suorastaan kiemurtelemaan. Olisi niin paljon kysyttävää, ja pissahätäkin on kova.
Samalla edessä olevaan kuuseen tulla rysähtää joku iso musta lintu ja poika säikähdyksestä selvittyään huomaa isän nostavan haulikon olkaansa vasten. Laukaus pamahtaa ja oksien läpi iso lintu tippuu alas. Poika ryntää linnun luo ja alkaa retuuttaa sitä kohti isää, nimenomaan retuuttaa, sillä lintu on poikaa pitempi.
Kotimatka sujuu hieman erilailla kuin meno, poika ei halua luopua linnusta, joten isä nostaa pojan harteilleen ja poika pitää kaksin käsin metsoa. Kädet puutuu, mutta sisu ei anna periksi, vaan kotiin saakka poika roikottaa metsoa, mitä nyt isä salaa vähän altapäin auttelee.
-Äitii, mummoo, me saimme ison metson! huutaa poika jo porstuasta.
Nukkumaanmenosta ei tahdo tulla mitään, naisväelle on kerrottava metsästysreissu juurta jaksaen aina uudelleen ja uudelleen. Lopulta nuori metsästäjä uuvahtaa tuvan sängylle onnellinen hymy huulillaan.
-Me saimme metson! Yöpuulta.
|
